Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.
Aiemmin julkaistut ennakot Sleaford Modsista ja The Last Shadow Puppetsista.
Tässä lisää minun Flow’ni kohokohtia:
Morrissey (lauantai 13.8 klo 00.00, Lapin Kulta Red Arena)
Flow’n esiintyjäjoukkoon tuntuu aina mahtuvan joku sellainen brittirockin tai brittijonkun klassikko, tai parikin. On ollut Manic Street Preachersiä, Ridea, Pet Shop Boysia ja… no tähän loppui tämän Flow-amatöörin tietous. Tänä vuonna tuossa roolissa esiintyvät Morrissey ja New Order.
Olen nähnyt Morrisseyn livenä vain kerran aiemmin, vuosia sitten tamperelaisessa urheiluhallissa. Elegantti ja arvokkaalla tavalla veikeä brittiherra siellä säbämainosten keskellä – jotain epämieluisaa tuossa muistossa on.
Kamalaa tunnustaa, mutta muistan keikasta aivan hurjan vähän – ihan kuin se ei olisi onnistunut oikein koskettamaan. Muistan jonkun paidanriisumisen. Ja muistan sen, että ennen keikkaa puistossa hengaillessa näin pojan, johon olin ihastunut, mutta hän ei nähnyt minua. Ja sitten tietysti kulutin ison osan itse keikasta tyypin katsetta etsien. Olin tuolloin vielä höpsömpi kuin nykyään ja ihan oikeasti taisin uskoa eläväni elämää, jossa se levykaupan popparipoika rakastuu minuun Morrisseyn keikalla. Olin ehkä taas kerran lukenut High Fidelityn.
Myöhemmin olen oppinut, ettei koskaan, koskaan kannata uhrata yhtäkään tärkeää keikkaa ihastuksen etsiskelyyn tai romanssin rakenteluun. Se harmittaa viimeistään sitten, kun olet niin vihainen ja pettynyt. Lisäksi olin tuolla keikalla ystäväni kanssa, joka on tätä nykyä jo kuollut.
Olen selvästi uusien Morrissey-muistojoen tarpeessa.
The Smiths vai Morrisseyn soolo -vaa’assa olen ehdottomasti siellä Morrisseyn soolo -kupissa. Toki kyse on myös erilaisista tehtävistä (nokkela, kompleksinen, humoristinen ja pop The Smiths vs. vähän vakavampi, arvokkaampi, jylhempi ja tunteikkaampi soolotuotanto – kärjistetysti), mutta silti uskallan sanoa, että Morrisseyn soolotuotanto vain on koskettanut minua henkilökohtaisemmalla tasolla ja tullut siksi hyvän ja klassisen lisäksi myös tärkeäksi.
Olen aiemminkin tainnut kirjoittaa siitä, kuinka brittipoppariksi olen yllättävän vähän The Smiths -fani.
Morrisseylta löytyy elämäni top 10 -levyihin lukeutuva, herkkä ja hyvällä tavalla totinen Vauxhall & I vuodelta 1994, ja on tietysti aivan mainio Viva Hate. Kivalla tavalla erityinen on myös vuoden 2004 paluulevy You Are the Quarry, joka musiikillisen hyvyyden lisäksi on olennainen myös siksi, että se on ensimmäinen Morrissey-asia, jota en ole löytänyt jälkikäteen. Jonka ilmestymistä olen odottanut.
Vaikka Morrissey-tykkäämiseni onkin varmasti ikiaikaista, täytyy tunnustaa, että aivan viime vuosina olen ollut mieheen vähän väsähtänyt. En oikein löytänyt World Peace Is None of Your Business -albumia ja saatoin kokea miehen tekemiset ja sanomiset tuolloin muutenkin jotenkin tunkkaisiksi.
Flow’ssa ajattelin kuitenkin löytää yhteyden mieheen uudelleen ja sitten nauttia tuosta yhteydestä kuin viimeistä päivää!