Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.
Aiemmin julkaistut ennakot:
New Order (sunnuntai 14.8. klo 20.30, Lapin Kulta Red Arena)
Kuva: Nick Wilson
Jos ihan rehellisiä ollaan, niin minua vähän jännittää New Orderin näkeminen. Olen useamman tyypin kuullut harmittelevan yhtyeen keskinkertaista livekykyä, erityisesti laulujen osalta. Toisaalta, on Ian Brownin Tavastia-keikkakin minulle yksi parhaimmista ikinä, eikä tuokaan herra mikään varsinainen livemaestro ole. Keikoissa on onneksi kyse niin monesta.
En ollut aluksi mitenkään erityisen innostunut New Orderin Flow-keikasta. Ehkä siksi, ettei kokoonpano ole nyt ilman Peter Hookia se klassisin, ehkä siksi, etten ole koskaan pitänyt itseäni yhtyeen isona fanina, vaan ennemminkin sellaisena klassikkoarvon tunnustajana ja fiilistelijänä. Ajattelin, että kiva vihdoin nähdä tällainen olennainen osa historiaa, minunkin musiikkimieltymysteni vahva taustatekijä, mutta sellainen kiva kutkutus ja odotus puuttui.
Nyt kuitenkin pari päivää yhtyeen tuotantoa kuunneltuani olen tajunnut, että ihan oikeasti yhtye on minulle paljon enemmän kuin muistin. Eikä tykkäämiseni edes liity vain niihin klassisimpiin, brittipoppipaketin mukana tuleviin kappaleisiin, vaan leikkaa läpi koko yhtyeen pitkän uran, aina ihan viimeiseen albumiin asti. Ihan erityisen paljon itse luotuja New Order -muistoja liittyy 2000-luvun alkuun Get Ready ja Waiting for the Sirens’ Call -albumeihin.
Useimmista yhtyeistä tulee astetta henkilökohtaisempi, kun ne pääsee kokemaan livenä. Samaa ilmaa hengittämässä. Näin toivon käyvän New Orderin kanssa. Vähintäänkin keikka on hyvä tilaisuus miettiä muuttuneen kokoonpanon vaikutuksia. Toisaalta yhtyeen musiikkiin, toisaalta sen merkityksiin.
Ja tässä sitten vielä ne aika kivat, joita aion Flow’ssa tarkkailla:
Massive Attack & Young Fathers – todella harmillisesti osittain yhtä aikaa Sleaford Modsin kanssa. Pakko silti käydä ainakin vilkaisemassa. Ei se ihan minun juttu, mutta yhdenlainen cool britannia -klassikko toki.
The Kills – en ole koskaan päästänyt yhtyettä lähelle, vaikka varmaan olisin voinutkin. Kai tästä sitten puuttuu joku brittirokki-eetos, joka yleensä on se mikä minua vetää puoleensa. Yhtyeen keikka peruuntui.
Daughter – en ole eteeristen naisvokaalien suuri ystävä, mutta mutta. Varmasti käyn kuuntelemassa.
Savages – ehkä liian dramaattista tai muuten väärällä tavalla raskasta minun makuuni, mutta saatan antaa mahdollisuuden.
Nicole Willis & Jimi Tenor & Tony Allen
Jamie xx – no ihan oikeasti tämä ei kamalasti kiinnosta, mutta pidän optiota auki. Nyt kun kerta samoilla festareilla ollaan. Savagesin kanssa yhtä aikaa.
Niin ja jaa ihmeessä omat tärppisi, otan mielelläni vastaan suosituksia.