Tämän vuoden Flow’ssa on aivan erityisen paljon artisteja brittipopparin ja kitarapopparin makuun. Neljä festareille buukattua esiintyjää on minulle tärkeydessään aivan omaa luokkaansa, minkä lisäksi esiintyjälistalta löytyy muutama sellainen melko kiinnostava.
Aiemmin julkaistu teksti Sleaford Modsista löytyy täältä. Tässä seuraava minun Flow’ni kohokohdista:
The Last Shadow Puppets (lauantai 13.8 klo 21, Main Stage)
En ihan tarkalleen pysty visioimaan sitä, mitä minussa tapahtuu lauantaina, kun The Last Shadow Puppetsin Miracle Aligner (vuoden 2016 tunnarini) alkaa Suvilahdessa soida, mutta jotain ikimuistoista se on. Silloin en anna minkään tulla minun ja Milexin väliin.
Miles Kanen ja Alex Turnerin The Last Shadow Puppetsin näkeminen ei ole vain Flow’n ja kesän kohokohta, vaan koko elämän merkkitapauksia. Nyt puhutaan kuitenkin ihmisistä, jotka ovat 2000-luvulla jatkaneet – yhdessä ja erikseen – sitä onnelliseksi tekemistä, minkä Gallagherit, Damon Albarn, Brett Anderson, Justine Frischmann, Richard Ashcroft ja sellaiset klassikot 90-luvulla aloittivat.
Parasta lauantaissa onkin se, että yhdessä keikassa on kyse niin monesta eri onnesta. Ensinnäkin kyse on tietysti kesästä 2016, popmusiikista ja vuoden 2016 The Last Shadow Puppets -versiosta, joka on tehnyt tämän vuoden minulle tärkeimmän levyn. Toisaalta aion samalla kuitenkin elää myös pienen paluun vuoteen 2008 ja TLSP:in The Age of the Understatement -albumiin, jonka hyvyys meni tuolloin yli minun ymmärryksen. Aion leikkiä hetken 25-vuotiasta wannabe-modia, nähdä Kanen ja Turnerin moppitukkaisina nuorukaisina, skarpeissa takeissaan.
Kovin moneen albumiin en ole tuon vuoden 2008 jälkeen samalla tavalla päätä pahkaa rakastunut. The Age Of Understatement, Standng Next To Me, Meeting Place – tuon lähemmäksi 25-vuotiaan Miian sielunelämää tuskin enää koskaan pääsen. Erityinen lauantai-ilta.
Kolmannneksi, vanhan ja uuden The Last Shadow Puppetsin lisäksi lauantaissa on kyse tietysti ihan vain Alex Turnerin kohtaamisesta. Vaikka Turnerin nykyinen niljakas look tuntuukin tulleen aika kauas siitä poikamaisesta charmista, johon vuonna 2006 Arctic Monkeysissa tutustuin, riittää miehen lauluääni onneksi merkiksi siitä, että kyseessä todella on sama tyyppi. Jo 10 vuotta elämäni parantajana – ehdottomasti osa elämäni tärkeiden ihmisten kaanonia.
Ja neljänneksi:
lauantaina näen vihdoin Miles Kanen! The Last Shadow Puppets on ihana, Alex Turner on ihana, mutta kyllä Miles Kane on aivan erityisellä tavalla se minun juttu. Soolokontekstista irrottunakin. Moderni mod-idoli, tyylimuusa, joka kahdella soololevyllään (Colour of the Trap, 2011 ja Don’t Forget Who You Are, 2013) palautti uskoni 2010-luvun popmusiikkiin.