Brittiyhtye The Maccabees julkaisi neljännen albuminsa heinäkuussa. Odotin levyä kovasti, mutta kun se lopulta ilmestyi, jäi se etäiseksi ja jotenkin tarpeettomaksi. En löytänyt sille oikeaa aikaa tai paikkaa.
Halusin kuitenkin todella pitää levystä, joten palasin sen pariin viime viikonloppuna. Arvelin, että syksyn tullen elämästä voisi löytyä taas tilaa pienelle haikeudelle tai jopa alavireisyydelle, jota olin levystä ollut aistivinani.
Ja ette uskokaan, miten onnelliseksi levy (sen haikeus ja pieni alavireys) on minut viime päivinä tehnyt. Viikonlopun saldona muun muassa yksi vuoden tärkeimmistä kappaleista. Syyslevy, kyllä.
Now the summer’s been and gone
No one says a word because it breaks a heart
Mutta ei kyse ole vain tästä yhdestä kappaleesta. Koko albumi on parempi kuin mitä uskalsin sitä edeltävän levyn perusteella odottaa. Jossain vaiheessa tuntui, että yhtye on menossa turhan paljon sellaista epämääräistä äänimaisemaa ja yksittäiset biisit kadottavaa tunnelmointia kohti, mutta nyt tuntuu, että ideana on taas vähän enemmän kitarabändinä toimiminen. On mieleenpainuvia kappaleita ja hyviä kertsejä, mutta myös sitä tunnelmaa yllin kyllin.
Suurimmaksi osaksi levy on hellä ja lempeä. Rauhaisa. Tämä nimikappale onkin jonkinlainen vauhdikas poikkeus kokonaisuudessa. Later… with Jools Holland -taltiointi on viime sunnuntailta.
Jos joskus kyllästyn tuohon Kamakuraan, veikkaan uudeksi suosikiksi Ribbon Road -kappaletta taikka jylhää Something Like Happinessiä, jonka kohdalla varmasti voimme puhua hittiaineksesta.