Heinäkuun viimeisinä päivinä ilmestynyt Viola Beachin debyytti taitaa olla yksi sympaattisimmista brittiläisen kitaraindien saralla tehdyistä albumeista vähään aikaan. Levy on samalla tavalla ja yhtä isosti pidettävä kuin vaikkapa Peacen vuoden 2013 hieno In Love -debyytti.
Albumin musiikillinen pääteema on vahvasti sukua sellaiselle melodiselle, rytmikkäälle ja kirkkaasti pyörivin ja seilailevin kitaroin soitetulle kitaraindielle, jota Britanniassa on tehty suuria määriä jostain Two Door Cinema Clubin debyytistä (Tourist History, 2010) lähtien. Tietty 2010-luvun indierockin tai -popin hyväntuulisuus, tanssittavuus, kepeys ja raikkaus, nuoruuskin on albumin kantava tunnelma (kuuntele esimerkiksi Really Wanna Call). Biisit ovat ylipäänsä tarttuvia ja näppäriä, kivoja popkappaleita.
Kepeydestä poikkeavalla Call You Up -slovarilla yhtye on ehkä sitten brittipopeimmillaan.
Toisinaan nuoruuden huolettomuudesta on levyä kuunnellessa vaikea pitää kiinni. Viola Beachin tarina on nimittäin varmasti surullisin mahdollinen: koko yhtye (sekä yhtyeen manageri) menehtyi viime helmikuussa Ruotsissa auto-onnettomuudessa. Kyseessä oli yhtyeen ensimmäinen Britannian ulkopuolelle tehty kiertuematka. Surullisempaa olisi ehkä enää vain se, ettei yhtyeestä olisi ehtinyt jäädä tällaista levyjälkeä.
Nuori, levytyssopimuksen vastikään saanut ja läpimurtoa juuri tekevä yhtye oli kokeneempien muusikoiden keskuudessa pidetty, kevään aikana yhtyeen oli tarkoitus lämpätä Blossomsia. Nuorukaisten äkillinen kuolema surettikin kovasti faneja ja muusikoita aina Liam Gallagherista lähtien. Manchester City kunnioitti bändiä ja seuran kausikorttilaisiin kuuluvaa manageria onnettomuuden jälkeisen päivän pelissä. Viimeisimpiä kunnianosoituksia on tämä Coldplayn Glastonbury-festivaalien ohjelmanumero. Kaunis ele.
Viola Beach on albumi, jossa ei ole mitään vikaa. Se on yksi niistä helposti kuunneltavista hyvänmielenlevyistä, joita kaipaa erityisen paljon silloin, kun haastavammissa levyissä on jotain liikaa. Pidän siitä, miten levy kuulostaa suhteellisen valmiilta, mutta siinä on silti paljon sellaista siloittamatonta nuoruuden vimmaa ja vilpittömyytä (kuuntele esimerkiksi Cherry Vimto), joka säväyttää.
Siellä missä ei ehkä olla vielä ihan pystytty olemaan erityisen uniikkeja tai skarppeja, soi vähintään valtava potentiaali. Läpi levyn soitossa ja aivan erityisesti laulussa on niin paljon antaumuksella tehtyä, että yhtyeen kohtalo tuntuu maailman epäreiluimmalta asialta.
Levyn musiikillinen tunnelma, samoin kuin biisimateriaali, tuntuu ehkä ensi alkuun melko tasaiselta. Yksittäisten helmien löytäminen ja erilaisten nyanssien kuuleminen saattaa edellyttää muutamaa kuuntelukertaa. Levyä hallitsevan kirkkaan kitarasoundin varjossa tapahtuu kuitenkin loppujen lopuksi paljon muutakin. Minulla kesti myös hetki ymmärtää, ettei sanojen ”Viola Beach” tarvitse merkitä surua ja tragediaa, vaan on ihan ok tuntea olonsa eläväksi levyä kuunnellessa. Sellaista tunnelmaa yhtye varmasti tekemisellään tavoitteli.
Tällä hetkellä olen ihastunut erityisesti seuraaviin kappaleisiin: Call You Up, Get To Dancing – Live BBC Session, Go Outside (pidän kappaleen ”ronskiudesta” muihin verrattuna), Drunk (yksi levyn rockeimmista biiseistä, tuo mieleen Catfish And The Bottlemenin) sekä levyn avaava Swings and Waterslides (tämä kappale ”kampanjoitiin” listalle sijalle 11 yhtyeen kuoleman jälkeen).