Brittipopklassikko, brittirokkari, 90-luvun hittien ja yhden kitaran kanssa vuonna 2016 jazzfestivaalin isolla lavalla. Suomessa, Porissa, vesisateessa. Perjantaina kello 20. Ennen Pori Jazzia en edes ymmärtänyt nähdä tuossa mitään ihmeteltävää, mutta kun Richard Ashcroft saapui lavalle, oli hetken kyllä aika ihmetteleväinen olo. Mutta se oli oikeastaan vain se hetkellinen epäuskon ja hassuuden tunne, joka tulee aina, kun pääsee samaan tilaan idolinsa kanssa.
Sillä loppujen lopuksi Richard Ashcroft oli ihan oikeassa paikassa, oikeassa seurassa ja ihan oikeaan aikaan.
Ashcroft aloitti lyhyehkön settinsä Space And Timella, joka oli minusta aivan loistelias valinta aloittajaksi. Kappale vei varmasti useimmat Ashcroftia ihailevat suosikkitaajuudelle – vuoteen 1997 ja Urban Hymnsiin – ja miestä tuntemattomillekin se toi esiin Ashcroftin ja akustisen keikan parhaat puolet: sielukkaan, aivan erityisen hienon lauluäänen sekä ilman bändiä riittävät kappaleet. Kukaan tuskin enää keksi kaivata lavalle kokonaista rokkiorkesteria.
Aloituskappaletta seurasi On Your Own, joka sai minut tietysti herkistymään. Jostain syystä olen viime vuosina pitänyt keikoilla kappaleista, joiden aikana olen yhtä aikaa todella surullinen, onnetonkin, mutta samalla myös onnellinen siitä, että se kaikki surullisuus tulee. Sillä yleensä se keikoilla koettu haikeus johtaa johonkin tärkeään oivallukseen, reipastumiseen tai noh, puhdistumiseen. Jotkut vain tarvitsevat itsensä liikauttamiseen alakuloa.
Minulle On Your Own oli ehdottomasti tämän keikan se hetki.
Keikka kesti loppujen lopuksi vain noin kahdeksan yhdeksän kappaleen verran. The Drugs Don’t Work, Sonnet, Lucky Man ja lopuksi Bitter Sweet Symphony. Uudelta levyltä These People ja They Don’t Own Me, joista erityisesti ensimmäinen toimi edukseen riisuttuna, ilman levyltä löytyviä jousia.
Vaikka keikka tuntui pikaiselta, ei se loppujen lopuksi ollut kuin pari biisiä lyhyempi kuin esimerkiksi Ashcroftin Isle Of Wight -festareiden setti. Se, että Ashcroft soitti lähinnä The Verven kappaleita ja Urban Hymns -painotteisesti, oli selkeästi joku juuri tuohon iltaan liittyvä valinta. Kevään ja kesän aikana settilistat ovat nimittäin vaihdelleet melko lailla, ja Porinkin setti olisi periaatteessa voinut olla hengeltään erilainen, esimerkiksi enemmän Ashcroftin soolotuotantoon painottuva.
Pidin siitä, millainen hahmo Ashcroft oli lavalla: oli yllättävää hauskuutta välispiikeissä, oli arvokkuutta ja tyyneyttä, juuri sitä coolia, minimalistista, mutta samalla säkenöivää tähteyttä, jota Richard Ashcroftissa ihailen. Oli pohjoisen leveä haara-asento ja se pieni, mutta merkittävä lädimäisyys. Ikoniset aurinkolasit ja se punainen Harrington, jota olen aiemmin saanut nähdä vain uuden levyn promomateriaaleissa.
Vaikka minulle illassa olikin kyse sellaisesta brittipoppielämisen, tunteilun ja musiikillisen kokemuksen tiiviistä yhdistymisestä, luulen, että myös Ashcroftiin neutraalimmin suhtautunut jazzkansa piti hetkeä onnistuneena. Jotenkin tuolla perjantain alkuillan ja Porin tarjoamissa epäbrittipoppipuitteissa tajusin enemmän kuin ikinä sen, miten paljon Richard Ashcroftista jää jäljelle, vaikka kaikki se brittipopin glooria ympäriltä hetkeksi riisuttaisiinkin.
