Kun kuulin watfordilaista The Spitfiresiä ensimmäisiä kertoja, en oikein syttynyt yhtyeen todella pitkälle vietyyn thejamiyteen ja laulajan super suureen Welleriltä lainailuun. Pidin sitä vähän ärsyttävänä ja turhan persoonattoamana tapana olla yhtye.
Mutta lopulta väsyin olemaan vaikea ja annoin itselleni luvan tykätä yhtyeestä. Kun kerran oikeasti kuitenkin vähän tykkäsin. Tuli Stand Down -sinkku ja lopulta vuonna 2015 kelpo levykin. Eipä täällä kukaan mitenkään kovin uniikki ole. Itse pukeuduin perjantaina Richard Ashcroftiksi, tänään vuoden 1994 Damon Albarniksi.
Yhtye julkaisee uuden levynsä elokuussa. Tässä kaksi esimerkkiä siitä, miltä tuleva albumi kuulostaa. Aika sama tekemisen idea kuin debyytillä, ja hyvä niin, nostan hattua sille, että joku pitää näinä vaikeina aikoina tällaisen klassisen kitaramusiikin puolia.
Vaikea sanoa, kummasta kappaleesta pidän enemmän. So Long on jotenkin retrompi ja pikkuisen ronskimpi plus tykkään siinä soivista koskettimista todella. Toisaalta On My Mindin torvet ja loppua kohti villiintyvä isous ovat aika ok.