Yhdeksän vuotta sitten, vuonna 2006 sai ensi-iltansa Shane Meadowsin This Is England -elokuva. Tuosta vuoden 1983 Britanniaan sijoitetusta ajankuvauksesta, alakulttuurikertomuksesta ja kasvutarinasta sai alkunsa hieno, hieno populaarikulttuurinen ilmiö, TIE. Elokuvan jalkeen tehtiin This Is England ’86 ja This Is England ’88 -minisarjat televisioon. Ja nyt vihdoin, neljä vuotta noiden ’88-jaksojen jälkeen (Meadows teki välissä The Stone Roses: Made of Stone -dokkarin suuresti ihailemastaan yhtyeestä) pääsimme vihdoin käsiksi myös This Is England ’90 -jaksoihin. Kyseessä on suurella varmuudella ystäväporukan vuosia jatkuneen tarinan päätös.
Neliosaisen sarjan ensimmäinen osa esitettiin Britanniassa sunnuntaina, itse katsoin jakson eilen. Ja yhtä kylmää varettähän se oli tarinalle kontekstin tarjoavasta videoleikekimarasta ja alkumusiikista (The La’sin There She Goes) koskettavaan loppukohtaukseen asti.
Tälläkin kertaa, kuten läpi koko TIE-saagan, on yksi pääosan esittäjistä tietenkin musiikki. Niin mikä olisikaan vaatteiden lisäksi parempi ajan kuvan maalaaja kuin musiikki, oikeat biisit. Niin kuin vaikka The Charlatansin The Only One I Know, joka soi sillä hetkellä, kun siirrytään ensimmäiseen madchesterbilekohtaukseen. Tai The Stone Rosesin Fools Gold, joka on ehkä pakko nimetä Shaunin ohella ensimmäisen jakson tähdeksi.
Minun alkusyksy on ollut vähän alakuloinen, poikien takia tietenkin. Mutta tällaisten omalta tuntuvien juttujen ansiosta ne alakulot aina sitten aina lopulta helpottavat. Tänä aamulla mietinkin jo, että mihin minä mitään poikaystävää edes tarvitsen, onhan mutta sipsit, internet ja brittipop.
Ja Joseph Gilgun.