Flow ei ehkä ole se ensimmäinen festari maailmassa, jonne minun kapeine musiikkimieltymyksineni kannattaa suunnata, mutta tänäpä vuonna ajattelin festareille kuitenkin mennä. Ainahan siellä jotain on.
Ride (Perjantai klo 00.00, Lapin Kulta Blue Tent )
Se lienee selvää, että juuri Ride on se yhtye, jonka perässä Flow’hun tänä vuonna menen. Järkytänpäs kuitenkin kaikki Ride-fanit, klassikkofanaatikot ja musiikkikriitikot paljastamalla, että 90-luvun klassikkoyhtyeen levyistä minua sattaa jollain oudolla tavalla miellyttää kokonaisuutena eniten kolmoslevy, vuonna 1994 ilmestynyt Carnival Of Light. Kyllä, samainen levy, joka on joskus kulkenut yhtyeen puheissa nimellä ”Carnival of Shite”. Tää on just tätä taas. Ei ehkä mikään tyylikkäin valinta, mutta varmaankin jollain tavalla brittipopein.
Onni on kuitenkin se, että pidän isosti myös shoegaze-maailmaa ja varmasti yhtyettäkin määrittävästä Nowhere-debyytistä sekä Going Blank Again -kakkoslevystä. Tottakai! Lisäksi musiikkimakuani leimaa ihastus klassikoihin. Ei siis hätää, vaikka henki onkin varmasti se, että pitkälti noita teoksiaan (eikä vähäteltyä kolmosalbumiaan) yhtye on tulossa soittamaan – ja yleisö kuulemaan. Ja se on tietty riittävän erityistä.
Oikeastaan kyse ei olekaan siitä, että joku levy olisi huono ja joku hyvä, vaan ehkä ennemminkin siitä, että tunnen luontaisesti vähän enemmän vetoa selkeästi ryhtyviä kertsejä kuin väsymättömiä äänimaailmoja ja pikkuisen sumeita tunnelmia kohtaan. Ehkä siksi 1994 ensin 1990 ja sitten? Tai sitten taikasana on ihan vain tuo -94. Minusta kun ei voi koskaan tietää.
En voi mitenkään väittää olevani suuri shoegaze-genren asiantuntija tai edes Ride-tietäjä (tiedän tietysti paljon Andy Bellistä, tästä lisää myöhemmin). Siksi en ehkä olekaan suhtautunut yhtyeeseen koskaan minään shoegaze-lähettiläänä, vaan jotenkin olen aina nähnyt yhtyeen laajemmin. Sellaisena olennaisena ja tykättävänä välibändinä matkalla The Stone Rosesista brittipoppiin. Tärkeänä palana brittiläisen populaarikulttuurin ja sen kulttuurin kitarasoundien historiassa. Rakastankin sitä kaarta, jonka vaikkapa yhtyeen uran kolme ensimmäistä levyä piirtävät: Roses-kitaroista sellaiseen brittipopin kaltaiseen psykedelishenkiseen rockiin ja mod-poppiin.
Tulossa tärkeä ja hieno keikka.
Florence + The Machine (Sunnuntai klo 21.30, Main Stage)
Jos et vielä ole Florence Welchin ja kumppaneiden bandwagonissa, on nyt hyvä hetki hypätä kyytiin. Viimeistään yhtyeen hehkutettu (ja Foo Fightersin äkillistä perumista seurannut) pääesiintyminen alkukesän Glastonbury-festivaaleilla osoitti, että jollain tavalla yhtyeen aika on (taas) juuri nyt – siitäkin huolimatta, että takana on jo kaksi levyllistä suitsutettua, arvostettua ja hienosti myynyttä musiikkia.
Florence + The Machinen viimeisin levy, toukokuussa ilmestynyt How Big, How Blue, How Beautiful on huikea, heittäen yksi tämän vuoden hienoimmista. Jylhä, iso, dramaattinen, tyylikäs, tunteikas, myrskyisä, taidolla toteutettu – kuten kokoonapanolta kahden edeltävän levyn perusteella odottaa voikin. Pidän sen torvista, kitarasoundeista. Pidän siitä, ettei albumissa ole oikeastaan mitään modernia, ei edes kahden edeltäjänsä vertaa. Levyllä ei ole oikeastaan paljoa mitään, mikä kertoisi juuri tästä ajasta. Mutta silti se on melkein parasta brittimusiikkia juuri tänään.
Silloin, kun How Big, How Blue, How Beautiful ei ole ajaton, on se taaksepäin katsova. Se on myös ihastuttavalla tavalla genretön. Se on musiikkia. Ja vähän myös videoille tallennettua, jatkuvaa tarinaa.
Unelmieni Florence-keikkaa sisältää kappaleita tasaisesti kaikilta kolmelta albumilta. Vanhat hitit saavat soida, sekä tietysti ne parit omat suosikit, jotka eivät kuitenkaan tule. Mutta sama biiseille, keikan kruunaa joka tapauksessa Florence Welchin omistautunut ja heittäytyvä lavaesiintyminen. Enkä tarkoita heittäytyvää vain kuvainnollisesti: artisti esiintyi viimisellä Jools Holland -vierailullaan jalka paskana.
Jotain artistin hienoudesta ja minulle ajankohtaisuudesta kertoo varmaankin se, ettei vuoden 2015 parhaat kappaleet -listauksessa varmasti kärkeen sijoittuva Ship to Wreck ei ole edes mitenkään ylivoimaisesti levyn paras raita. Ehkä nippa nappa. Teitä Delilah ja Caught odottaen,
Miia.
Pet Shop Boys (Lauantai klo 22.30, Main Stage)
Luin yhtenä päivänä Urheilulehden Veikkausliigaliitettä ja ystäväni sinne kirjoittamaan juttua Koillis-Englannista, jalkapallon merkityksistä siellä. Rakastin juttua. Mietin, että juuri tämä on sitä, mikä minua kiinnostaa jalkapallossa. Ja useimmiten musiikissakin. Ei vain peli, ei vain kitarat ja melodiat, vaan kulttuuri, merkitykset.
Pet Shop Boys ei ole minulle niin tuttu, että voisin kehuskella tai ylpeillä faniudella taikka edes suurella tykkämisellä. Olen aina arvostanut yhtyettä, pitänyt sitä erityisenä, kiinnostavana, hienona, tärkeänäkin, en vain ole koskaan jaksanut suuresti kuunnella sitä. Ne penäämäni merkitykset ja se kulttuuri ovat kuitenkin yhtyeen tekemisessä olemassa. Katsotaan, mitä Flow tekee sille musiikkipuolelle. Nyt vois olla hyvä aika innostua suuremmin.
En yksinkertaisesti pysty kirjoittamaan yhtyeestä mitään suurta analyysia, joten tyydyn niiden merkitysten ja sen kultuurin kuvailuun epämääräisen listauksen avulla.
Lontoo. Englanti. Klassikko. Avarakatseisuus ja kantaaottavuus. Brittiläistä jollain tavalla, mutta kuitenkin suuresti kosmopoliittia. Optimismi ja jännä juppikulttuurikuvailu. Syntyaikanaan moderni. Kulttuuri- ja aikasidonnaisuus. Syvällinen huolettomuus.
Ja tietysti linkki brittipopinkin kannalta olennaiseeen casual-kulttuuriin ja merkkitietoiseen, italialaisia vaatemerkkejä kunnioittavaan jalkapallokannattajapukeutumiseen. Yhtyeen Paninaro-kappaleen myötä 80-luvun jalkapallokannattajat innostuivat videon italiaisheppujen Paninaro-tyylistä ja laajensivat merkkiuskollisuutensa ulottumaan myös videolla näkyviin huippumerkkeihin.
Along with the look came the music of the Pet Shop Boys.
The Pet Shop Boys had a song called Paninaro and I had the video on tape. Chris Lowe, who I always thought was right at the cutting edge of the street fashion, comes up this escalator and there’s a sign for Emporio Armani behind him. I thought This looks good. I liked the idea of having the casual gear from a top designer like Emporio Armani. (Phil Thornton: Casuals; football, fighting & fashion)
No, tätä biisiä nyt tuskin kuullaan, mutta eiköhän päässä soi vielä lauantainakin
Armani – Armani – Ar, Ar, Ar – Armani
Bonuksia:
Belle & Sebastian
Olisiko aika alkaa tykätä Belle & Sebastianista? Flow voi muuttaa kaiken – tai sitten pidän yhtyeen musiikkia vielä viikon päästäkin liian sievänä ja pikkuisen ärsyttävänä.
Roisin Murphy
Ysärityttö.
Beck
2000-luvun alussa kohtalaisesesti tykätty, mutta sittemmin unohtunut.