Heräsin tänään seitsemältä ja valitsin aamun levyksi pitkästä aikaa Damon Albarnin Everyday Robots -soolon. Makasin sängyllä, kuuntelin levyä ja mietin, että miksi ihmeessä eilinen taas niin sattui ja tuntui.
Lisäsin kävelylenkkilistalle The Selfish Giant -kappaleen.
Vuosi sitten, kun albumi ilmestyi, unohdin rakastua tähän biisiin. Ja nyt tietysti ihmettelen, että kuinka se on edes mahdollista. Kai viime keväästä sitten puuttui se melankolia, joka valikoitui herätessä tunteeksi juuri tänä lauantaina. Toiset heräävät uuteen aamuun, toiset vanhaan päivään.
Voiko näissä tiloissa edes lähteä minnekään festareille, onnellisten ja kauniiden ihmisten sekaan?
(Voin toki yrittää keskittyä tuon Jeff Woottonin ihanuuteen ja siihen, kuinka hänen tuleva soololevynsä saattaisi ansaita oman blogitekstin. Ja sitten vain mennä.)