Matkustan viikonlopuksi Manchesteriin. Olennaisimpana ohjelmana on Courteenrsin ja The Charlatansin konsertoinnit, minkä lisäksi aion vain hengitellä kaupungin ilmaa ja inspiroitua ilmapiiristä. Olla oma itseni jossain, minne tunnen kuuluvani.
Sekä Courteenersin että The Charlatansin näkeminen ovat minulle suurtapauksia. Ensimmäisiä kertoja ikinä. The Charlatansista olen taas vime aikoina kirjoittanu aika paljon, joten rakastetaan nyt Courteenersiä. Tässä viisi syytä siihen.
Courteeners ja Manchester
Courteenrsin laulujen päähenkilö on usein Manchester. Koska en ole käynyt koskaan Manchesterissä, en ole pystynyt sitä laulujen teksteistä täysin tulkitsemaan, tuntemaan ja näkemään, vaikka sen läsnäolo, olennaisuus ja kiehtovuus riveistä välittyykin.
Saan matkaseuraksi ja -oppaaksi Manchesterissä useamman vuoden aikoinaan asuneen ystäväni, Manchester-romantikon ja musiikillisen sieluntoverini. Tässä hänen näkemyksensä siitä, millainen Courteenersin laulujen Manchester on.
Courteeners esittelee Manchesterin (Manchesterin aksentillakin toki!), jossa juhlitaan, humallutaan, välillä ihan liikaakin, rakastutaan ja särjetään sydämiä.
Ollaan Night & Day Cafessa, mennään baarista yömyöhällä Victoria Parkiin, käydään Withingtonissa, ja luodaan viikonlopuksi pesä Burnageen. Kadut voi kuvitella roskaisiksi, mutta eläviksi, ja esikaupunkitalot punatiilisiksi. Välillä on yön ääntä, välillä aamuyön hiljaisuutta. On Fallowfieldin hillbillyjä ja Deansgaten baarikadun ”kiiltomatoja”.
Ja sitten on Lontoo, mörkönä jonne Lontoon Eustonin aseman kautta kadotaan, mutta jonne ja josta silti pääsee aina Virgin Pendolinolla.
Kun Manchesterissä ei olla, sinne kaivataan. Vaikka siellä on vain polkupyöräkauppa kadun päässä, Cadburyn suklaata, himmeät katuvalot, ja joskus epäreilua elämää.
My heart is here and here to stay.
-Topias K
Tekstien yksityiskohdat
Courteenersin laulaja ja laulunkirjoittaja Liam Fray on minusta sellainen astetta kiinnostavampi tekstikirjoittaja, paljon juuri Manchester-maiseman maalaamisen vuoksi. Mutta on hänessä muutenkin oivaa tarinoitsijaa, erityisesti sellaista arkisen konkretian runollistajaa ja romantisoijaa. Useista teksteistä löytyy joku sympaattinen ja oiva yksityiskohta.
Jo ikuisuuden tämä tekstipätkä on ollut suosikkini:
You let me change the radio station in your car,
Do you remember that time I raised my voice
Because you said you’d never ever heard of the La’s?
Toooodella paljon herra Frayn kuuloinen katkelma. On vähän pieleen mennyt rakkaus, on nimen kautta (La’s) kerrottu iso merkitys, on pienen konkreettisen yksityiskohdan tai tapahtuman kautta kuvailtu iso asia – kahden ihmisen erilaisuus. Mitä yhteistä enää jää jäljelle, jos toinen ei tiedä, mikä La’s on?
And these types of relationship never last
Acrylic
Yhtyeen toinen single Acrylic nauttii pienoista kulttimainetta ja on yhtyeen fanien keskuudessa super rakastettu. Biisi ei esiinny lainkaan St. Jude -debyytillä, mikä varmasti osaltaan vaikuttaa kappaleen saamaan erityiskohteluun. Kappale on somasti aikansa lapsi, luonteva palanen 2000-luvun ensivuosikymmenen indierenkutushuumassa. Courteenersin tuotannossa kappale on leimallisesti juuri alkuvuosien Courteenersia, samalla jotenkin yhtyeen ytimessä, mutta kuitenkin tätä kuunnellessa huomaa myös sen, miten kauas yhtye on alkupisteestään kulkenut. Tavallaan.
Liam ja tytöt
Manchesterin lisäksi Courteenersin tarinoiden päähenkilö on ihanan usein tyttö, nainen. Anna, Rosemary, hän. Usein vähän vaikea tai kompleksinen hahmo menneestä, nuoruudesta asti tai joskus vaikeasta nykyisyydestä. Ja kyllä, haluaisin olla joka ikinen noista.
Se, miten paljon rakkaustarinoita ja -kipuilua sekä niiden sivutuotteita Fray on indiemusiikkiin kirjoittanut, on minusta erityistä.
Yhtyeen musiikillinen kaari
Courteeners on julkaissut viisi albumia. Vaikka yhtyeen kaikki tekeminen määrittyykin kitarapop-termin alle, on yhtyeen musiikillinen visio vaihdellut levystä toiseen. Vuoden 2008 debyytin kitaraindiellä yhtye oli kiinni ajassa. St. Jude on ajankuva, levy joka ei kerro vain yhtyeestä, vaan myös vuodesta 2008. Se on myös nuoruuden levy ja debyyttilevy – upea sellainen.
Vuoden 2010 Falcon on edeltäjäänsä siistitymmän kuuloinen. Aikuisempi, seesteisempi. On jousia, isoja kertsejä, isoja kappaleita. Se ei ole enää niin paljon ajassa kiinni, vaan on universaalimpi. Tykkäänkin siitä roolista, mikä levyllä minun mielestäni yhtyeen uralla on: se teki ajallisesta indieyhtyeestä ajattoman indieyhtyeen. Debyytin ohella tämä taitaa olla minun suosikkini.
Falconin jälkeen Anna-levyllä yhtyeen soundi muuttui taas aavistuksen. Edellisen levyn isous säilyi, mutta tunnelma muuttui ehkä vähän raskaammaksi ja paikoin rytmikkäämmäksi. Aluksi vierastin levyä, mutta nyt se on ihan vakkarikuunneltava. Anna sai seuraajakseen raikkaan, ilmavan ja popin kesälevyn. Concrete Love on yhtyeen levyistä minulle varmaankin se etäisin. Pidän levystä suuresti, etenkin yksittäisistä kappaleista, mutta sen tarina tai taika ei avautunut minulle niin helposti kuin muiden.
Joskus mietin, miten ihanaa olisi ollut nähdä yhtye vaikka vuonna 2008. Tai 2010, jolloin elin suoranaista Courteeners-huumaa. Oikeasti olen kuitenkin aika iloinen, että näen yhtyeen ensi kerran juuri tulevana lauanataina. Näen sen koko kaaren, sen ympyrän, minkä St. Jude avasi, jonka kauimmaisesta mutkasta löytyy Conrete Love ja jonka juurille vievä Mapping the Rendezvous -albumi viime vuonna sulki. Yhdeksässä vuodessa Courteeners on todistanut olevansa indiehuipun selviytyjäbändi. Sitä suuren suurta menestyslevyä ei ehkä ole vielä tullut, mutta yhtye tuntuu olevan tyytyväinen olemaan se suurin pieni yhtye Britanniassa ikinä.