Marraskuussa jäi paljon sanomatta tänne. Ja hyvä niin, olisi saattanut tulla kamalaa jälkeä! Mutta oli siellä moskan keskellä kivoja ja inspiroiviakin juttuja. Esimerkiksi nämä:
Hurula @ Tavastia 2.11.2016
Ruotsalainen Hurula soitti marraskuun alussa Tavastialla ensimmäisen Suomen-keikkansa. Ja olipa se vain uskomaton! Marraskuun, tämän vuoden, elämänkin kohokohtia.
Minulle keikassa oli tietysti kyse paljon siitä, että se silitteli sielua, sellaisella fanityttötavalla. Minun ja Hurulan rakkaustarinassa kun on kyse sellaisesta erityislaatuisesta hullaantumisesta, joita sattuu minun kohdalle näinä musiikillisina aikoina enää ehkä yksi kahdessa tai kolmessa vuodessa. Kun suurimman osan ajasta rakastaa asioita, jotka ovat olleita ja menneitä, tuntuu vain aivan erityiseltä tykätä näin paljon jostain, joka on olemassa just nyt. Tässä ajassa – Tavastian lavalla.
En ole koskaan ollut hyvä tulkitsemaan rakkauttani Hurulaa kohtaan. Jostain jännästä siinä on kyse. Jostain muusta kuin hurahtamisesta taas yhteen brittipopbändiin, sillä sellainenhan kyseessä ei ole. Ensisilmäyksellä ja analyysien ulottumattomista tullut instant crush, joka vain tuli ja vei. Mutta Tavastialla tajusin, että siinähän ne kaikki syyt rakkauteen ovat, lavalla.
Koska tämä on jonkinlainen musiikkiblogi, mainitaan nyt ensin keikan musiikillinen taso. Ne kappaleet! Silkkaa pop-hienoutta, ei siloteltua ja imelää sellaista, vaan vilpitöntä, aitoa, riittävän rosoista. Vähän riehuvaakin. Ja kaiken sen särön keskellä voi ottaa kiinni nätistä ja simppelistä melodiasta ja hoilotella mukana.
Ja sitten oli se bändi ja sen soitto! Yhtye kuulosti törkeän hyvältä. Kurinalaista, tiukkaakin soittoa, mutta myös heittäytyvää. Aivan erityinen energia ja intenisteetti kesti läpi keikan. Se melodisten kappaleiden ja meluisan punk-tekemisen yhdistelmä oli livenä vähintään yhtä herkullinen kuin levylläkin. Bonuskivaa oli se, että rummuissa oli Glasvegasin Jonna Löfgren.
Ja sitten oli tietysti itse herra Hurula, miehen hiljainen chrami ja koreilemattomuus. Ei mitään turhaa kukkoilua, vaan antaumuksellista keskittymistä tekemiseen. Vaikka mitään välispiikkejä ei kuultukaan, oli kaikille varmasti ihan selvää, että tyyppi välitti.
Keikan kolmen ensimmäisen biisin tykityksen aikana tunnettuja kylmiä väreitä ja epäuskoisia onnenfiiliksiä ihanampaa oli ehkä vain se, kun Robert Hurula koski minun käteen.
Blossoms – Getaway
Blossomsin kanssa on käynyt vähän köpelösti. Olen yrittänyt saada pirtsaleisesta yhtyeestä kivaa kokonaiskuvaa, mutta jumituin yhteen kappaleeseen. En siis vieläkään osaa rakastaa yhtyettä, mutta tämä laulu. Tämä on marraskuun rakkain.
Se, miten jotkut kappaleet päätyvät puhelimeeni yhden biisin soittolistaksi, käy yleensä saman kaavan kautta. Kuulen uuden kappaleen, josta vaikutuksen tekee pieni säväyttävä pätkä melodiaa ja siihen liitettyä tekstiä.
I’ll always hold some place for you
I’m over you, get under me
This is the last time,
don’t say it’s the last time.
Call me up –
you’ve got me choking up.
On kytevä tunne, yleensä joku pienen pieni kriisi, jonka tuo pätkä saa riehumaan vallattomana. On joku oikea ihminen, tai oikea vääräihminen, kuten marraskuussa.
Ja sitten eletään ja ryvetään sitä yhden biisin soittolistaa ja yhden tunteen kriisiä, kunnes tulee uusi tunne, biisi ja ihminen.
Ukulele
Marraskuussa ostin ukulelen. Olen kauakana hyvästä soittajasta, mutta vaihdan kyllä jo sujuvasti (mutta hitaasti) sointuja monenkin kappaleen tahtiin. Minulla ei ole minkäänlaista kitarataustaa, sillä tietysti valitsin aikoinani instrumentiksi klarinetin, niin kuin kaikki tulevat popparit. En ole kovin hyvä sietämään omaa osaamattomuuttani, mutta oikeasti on ollut aika kiva aloittaa jotain ihan alusta. Ja tietysti nautin siitä, miten soittaminen vie ajatukset pois niistä asioista, joihin tuo Blossomsin Getaway vie. Tämä on niin tätä taas.
Ja kyllä joo, aloitin Oasiksesta.
She’s not anyone…
Jos Liam pystyy, pystyn minäkin.
Please keep soldiering on
Joskus kauan sitten hyvä ystäväni tunnelmoi Courteenersin International-kappaletta ja aivan erityisesti sen keep soldiering on -kohtaa.
”Soldier on, maailman kaunein sana”, sanoi hän. Myötäilin kyllä, mutta silloin se ei tullut vielä sydämestä, koska silloin en vielä tajunnut.
Kiitos taas yhden taakse jääneen marraskuun, nyt vähän jo tajuan.
Please keep soldiering on
Cause without you where would I be?
Lost for words
Lost at sea
Simppeliä ja kliseekaunista poplyriikkaa? No joo, mutta joskus viestin täytyy olla noinkin yksinkertainen, jotta se menee perille.