Olin joskus nuorena ja näpsänä Franz Ferdinandin keikalla. En nyt näissä ikäkriiseissäni pysty laskemaan, kuinka kauan siitä tarkalleen on, mutta yhtyeen kakkoslevyn aikoihin se oli.
Muistan pitäneeni Franz Ferdinandista kyllä, mutta paljon enemmän taisin ihastua lämppäriin, The Rakesiin. Lontoolaisyhtye oli juuri julkaissut Capture/Release-debyyttinsä ja oli just se coolein ja jänskin uusi indieyhtye, josta NME käski tykätä.
Franz Ferdinandin taidekouluhenkiseen nokkelaan ja sofistikoituneeseen kitarapoppiin verrattuna The Rakes oli vähän arkisempi, hyvällä tavalla. Sellainen, että sitä voisi kuunnella matkalla pubiin. Vallattomat kitarat ja tiukka bassosoundi.
No, tämä Retreat on toki franzferdinandish.
Vaikka pidin levystä ihan vilpittömästi sen ilmestymisen aikoihin, niin nyt täytyy kyllä sanoa, että tälle levysuosikille on käynyt vähän samalla tavalla kuin minulle: se ei ole enää ihan yhtä hehkeä kuin 11 vuotta sitten (laskin sitten kuitenkin). Timantteja siellä täällä, mutta kokonaisuus on vähän keskinkertaisen ja kokoon kasatun tuntuinen.
Koska vuonna 2005 tällainen musiikki oli jonkinlainen nuorisomusiikin normi, oli suhtautuminen genreä kohtaa todella salliva ja vastaanottavainen – mikä saattaa tarkoittaa sitä, että vuoden 2005 ihan paras ja tärkeä levy on vuoden 2016 oikeasti kolme hyvää biisiä.