Brittipop ei kuole koskaan, senhän me kaikki tiedämme. Mutta ihan niin eläväksi en sitä kuitenkaan ollut ajatellut kuin miltä se porilaisessa heinäkuun perjantaissa tuntui.
Nimittäin. Matkalla Pori Jazzeille ja brittipopikoni Richard Ashcroftin keikalle tein 10 minuutin pyrähdyksen paikalliseen levykauppaan ja löysin mukaani Oasiksen Be Here Now -aikaisen Stand By Me -seiskan. How britpop is that, how 1997 is that, kysynpä vaan! (Tuo 15 euroa toki on enemmän 2016 kuin ysiseiska.)
Kun seuralaiseni vielä poimi kassan vierestä mukaansa Oasiksen Definitely Maybe -albumin singleboksin, sen sellaisen metallisen, olin jo tilaamassa taksia Camden Towniin ja The Good Mixeriin.
Lopulta, jossain Bitter Sweet Symphonyn kohdalla olin jo niin brittipopeissani tuosta kaikesta, että loppuillan luulinkin sitten olevani Alex James, jonka vaatimattomana tehtävänä on juoda 2 miljoonan punnan edestä samppanjaa.
Tai valkoviiniä.