Richard Ashcroft tulee huomenna perjantaina Poriin. Tuntuu, etten ole vielä henkisesti ollenkaan valmis ottamaan tällaista merkkihenkilöä vastaan! Jännittää.
Koska lavalle ei nouse The Verve, vaan Richard Ashcroft – ihan yksin, ilman minkäänlaista yhtyettä – listasin viisi syytä rakastaa ihan vain Richard Ashcroftia. The Vervestä voi sitten kirjoittaa omia tekstejä, mutta mainitaan nyt kuitenkin, että useimmiten suosikkikappaleeni yhtyeeltä on On Your Own, minkä lisäksi rakastan esimerkiksi A New Decade -kappaletta ja tietysti, tietysti Urban Hymnsin klassikoita. Olenhan coolbritannisti!
Kuusi syytä rakastaa Richard Ashcroftia:
1. Hiukset
Huomenna perjantaina Porissa ei taideta nähdä kovinkaan pitkätukkaista Richard Ashcroftia, mutta kyllä tucca on yksi niistä jutuista, joka Richard Ashcroftissa on minun mielestä kautta aikain ollut aivan erityisen oikein. Toisaalta vuoden 2016 Richard Ashcroft on taas osoittanut, että ei miehen charmi ja komeus vain runsaaseen tukkaan liity.
Koska olen täysin kaikenlaisten popparihiuksien vietävissä, rakastuin tietysti 2000-luvun alussa Englannissa asuessani Vernon Kayhin. Tuolloin Kay juonsi ehkä maailman hölmöintä tv-visailua, mutta oli silti aivan ihana. (Eräs ystäväni naljailee minulle aina Vernon Kayn kamalasta Bolton-aksentista. On kuulemma britteinsaarten rumin aksentti.)
No, tämä video, missä Kay haastattelee Richard Ashcroftia, on soma ensinnäkin siksi, että Kay on jotenkin aidosti onnellinen idolinsa tapaamisesta, mutta myös siksi, että videolla nämä kaksi suosikkimiestäni ja tukkaidoliani puhuvat hiuksista (3:28 alkaen)!
Who cuts your hair?
My wife cuts my hair, yeah
2. Tyyli
Luin joskus Richard Ashcroftista kirjoitetusta kirjasta, kuinka ihmiset The Verven uran alkuaikoina luulivat Ashcroftin löysien, leveälahkeisten housujen ja paljaiden jalkojen olevan tietoinen tyylikikka. Oikeasti kyse oli siitä, ettei miehellä ollut varaa istuviin ja ehjiin vaatteisiin eikä kenkiin.
Paljon Ashcroftin tyylikkyydessä on tietysti kyse sellaisesta hiljaisesta karismasta ja siitä, kuinka mies minkä tahansa yllään olevan vaatteen kantaa. Lähtökohtaisesti vaatimattomat tai jopa vähän kummallisilta tuntuvat vaatevalinnat muuttuvat Ashcroftin päällä tyyliksi.
Mutta on kyse myös konkretiasta, oikeasti hienoista vaatevalinnoista. Aivan erityisesti Richard Ashcroft, kuten niin monet brittipopparit, on takkijumala. Yksi olennaisimmista Ashcroft-takeista minulle on niin sanottu monkey jacket. Ashcroftimaista on tietysti myös nahkatakki, armeijavaikutteet sekä sellainen korkea Harrington-takistakin tuttu minikaulus.
Taikka mikä tahansa takki, josta on nostettu kaulukset pystyyn.
3. Science Of Silence (ja muu soolotuotanto)
Tältä videolta löytyy itse asiassa yksi Ashcroftin takkityylisuosikeistani. Korkea kaulus ja lätsä. Mutta oikeastaan tämä video on tässä, koska sitä näkee missään aivan liian vähän!
Science of Silence on Ashcroftin toiselta soololevyltä. Pidän kappaleesta uskomattoman paljon, se on mielestäni yksi miehen hienoimmista ja aivan totaalisen aliarvostettu. Urban Hymnsillä tästä olisi tullut brittipopklassikko, sanon mie. Minusta kappaleessa nimittäin on videoineen, raitapaitoineen, takkeineen ja hattuineen juuri sellainen eetos, jota brittipoppari rakastaa. Harmi, että tuo video on vähän huonolaatuinen.
The Verven ulkopuolella Ashcroft on julkaissut viisi albumia. Ensimmäinen soololevy, vuonna 2000 ilmestynyt Alone With Everybody on ihan omaa luokkaansa, todella upea levy. A Song for the Lovers, Crazy World, C’mon People (We’re Making It Now) – brittipopin jälkeisen ajan hienoimpia hetkiä.
Mutta melkein yhtä hyvä on minusta kakkoslevy Human Conditions, jolta juuri tuo Scince Of Silence -kappale löytyy.
4. Lauluääni
Chris Martinkin sen tietää, Ashcroft on maailman paras laulaja, tai ainakin yksi sellaisista. Miehen lauluääni on uniikki ja laulutyyli aivan erityinen. Melkein voisi sanoa, että ihan sama, millaista musiikkia mies tekee, mutta kunhan hän laulaa, kaikki on ihan hyvin. Niin kuin vaikka nyt taas: uusin albumi These People ei musiikillisesti ole mikään super, mutta Ashcroftin laulu, se nyt vain on taas kerran hienoa kuunneltavaa.
5. Vilpittömyys ja usko omaan tekemiseen
Minulle on jäänyt Richard Ashcroftista kuva vilpittömänä musiikintekijänä. Rakkaudentunnustukset (Tapa, jolla Ashcroft suutelee tuolla Science of Silence -videolla pussaa vaimoaan, näitkö?), hengellisyys, onnellisuudesta, itsenäisyydestä tai musiikin voimasta laulaminen voisi jossain kontekstissa kuulostaa imelältä, tylsältä tai laimealta, mutta Ashcroftille ne ihan oikeasti ovat sydämen asia ja se, mitä hän lauluin haluaa kertoa.
Mies tuntuu seisovan vahvasti kaiken tekemänsä takana, vähän samanlaisella itsevarmuudella kuin Liam Gallagher. Ashcroft luottaa omaan visioonsa ja haluunsa tehdä asioita oman päänsä mukaan. Jos tuhat jousisoittajaa ei Ashcroftin mielestä ole liikaa, niin se ei ole liikaa. Hän on uskaltanut tehdä urallaan sellaisia musiikillisia ratkaisuja, joita vuoroin fanit, muu yleisö ja vuoroin kriitikot ovat ihmetelleet.
6. Bitter Sweet Symphonyn kävely
Jos minun pitäisi kertoa jollekin kuvin, mitä brittipoppi on, näyttäisin kuvaa Bitter Sweet Symphonyn tahdissa kävelevästä Ashcroftista. Ehkä siitä kohdasta, missä hän törmää kadulla kävelevään naiseen!
Tämä vain on niin ikoninen The Verve -hetki, ikoninen Ashcroft-hetki ja ikoninen brittipop-hetki, että tuntuu uskomattomalta saada huomenna kokea ihan pieni hitunen sitä.
Richard Ashcroft akustisena Pori Jazzissa perjantaina 15.7 klo 20.